(
(
(
LAIVAMIES. Ei ketään, jota enemmän rakastaisin kuin omaa itseäni. Olette neuvosmies: jos voitte käskeä nämä elementit vaikenemaan ja heti paikalla rakentaa rauhaa, niin emme me tästä lähtien kättämme köyteen laske; käyttäkää valtaanne! Jos ette sitä voi, niin kiittäkää Jumalaa, että olette näin kauan elänyt; ja valmistukaa kojussanne viimeiseen lähtöönne, jos niiksi tulisi. - Liukkaat liikkeet, pojat! - Pois tieltä, sanon!
(Poistuu.)
GONZALO. Tuosta miehestä saan paljon lohdutusta. Hän ei näytä siltä kuin hän veteen hukkuisi; hänellä on muoto kuin aito hirtehisen. Hyvä sallimus, pysypäätöksessäsi, että hän on hirtettävä! Tee hänelle aiottu nuora laivaköydeksi meille, sillä omamme ei meitä paljoakaan auta. Jos hän ei ole hirsipuun oma, niin on meidän tilamme surkuteltava.
(Poistuvat kaikki.)
(Laivamies palajaa.)
LAIVAMIES. Pramtanko alas! Liukkaat liikkeet! Alemma, alemma! Koittakaa pingoittaa emäpurjetta!(Huutoja kannen alta.) Hiiteen senkin ulvonta! Nuohan huudollansa hämmentävät myrskyn ja meidän askareemme.
(Sebastian, Antonio ja Gonzalo palajavat.)
Joko taas? Mitä täällä teette? Jätämmekö kaikki ja hukumme? Onko teillä halu upota?
SEBASTIAN. Rutto suusi syököön, sinä rähisevä, jumalaton armoton koira!
LAIVAMIES. No, käykää sitten työhön te.
ANTONIO. Hirteen sinä, senkin koira! Äpärä, hävytön suunpieksijä, tiedä, että me vähemmin pelkäämme hukkumista kuin sinä.
GONZALO. Minä vastaan siitä, ettei hän huku, vaikka laiva ei olisi paksumpi pähkinänkuorta ja niin hatara kuin pohjaton portto.
LAIVAMIES. Tuuleen päin, tuuleen päin! Kaksi purjetta ylös! Takaisin ulapalle! Anna mennä!
(Merimiehiä tulee läpimärkinä.)
MERIMIEHET.
Rukoilkaa, rukoilkaa! Nyt perii hukka.
LAIVAMIES.
Suin päinkö järveen?
GONZALO.
Kuningas ja prinssi
Jo rukoilevat; tehkäämme me samoin;
Yks meill' on kohtalo.
SEBASTIAN.
Mult' uupuu maltti.
Nuo juopot peijanneet on meiltä hengen.
Suupaltti konna, - kymmenesti nielköön
Sun meren tyrsky!
GONZALO.
Ei, hän kuolee hirteen,
Vaikk' inttäis vastaan joka vesitilkka
Ja kitans' avais hänet nielläkseen.
(Sekavaa melua kannen alta: "Jumala armahtakoon meitä!" -
"Ajamme karille! Ajamme karille." - "Hyvästi, vaimo ja
lapset!" - "Hyvästi, veli." - "Ajamme karille! Ajamme
karille!")
ANTONIO.
Kuninkaan kanssa hukkukaamme kaikki.
(Poistuu.)
SEBASTIAN.
Nyt jäähyväiset hälle lausukaamme.
(Poistuu).
GONZALO. Antaisin nyt vaikka tuhat virstaa vettä auran alasta kuivaa maata, laihaa nummea, ruskeata kanervikkoa tai mitä hyvänsä. Tapahtukoon taivaan tahto! Mutta hupaista olisi kuitenkin kuivalla kuolla.
(Poistuu.)
Saari. Prosperon majan edusta.
(Prospero ja Miranda tulevat.)
MIRANDA.
Rakas isä, taitonne jos raivoon saanut
Nuo hurjat aallot on, niin tyyntäkää ne.
Palavan pi'en satanut ois pilvi,
Jos taivaan otsaan ei ois meri vyörryt
Ja sammuttanut lieskaa. Kuinka kärsin,
Kun näin nuo kärsiväiset! Uljas laiva,
Joss' ylväit' oli olennoita varmaan,
Nyt pirstaleina! Hätähuuto aivan
Sydäntä vihloi. Upposivat, raukat.
Jos voiman jumala ma oisin ollut,
Maan sisään meri vajonnut ois ennen,
Kuin saanut niellä moisen kelpo laivan
Väkineen kaikkineen.
PROSPERO.
Oi, tyynny, tyynny!
Pois pelko! Hellä sydämmesi tietköön:
Ei turmaa tullut.
MIRANDA.
Tuskaa, voi!
PROSPERO.
Ei turmaa.
Mit' olen tehnyt, sen ma tein sun tähtes,
Sun, rakkaimpani, sun, mun tyttäreni.
Et tiedä, ken sa olet, etkä tiedä
Mun syntyäni, että suuremp' olen
Kuin Prospero, tään halvan majan herra
Ja yhtä halpa isäsi.
MIRANDA.
Ei tullut
Enempi tieto mieleeni.
PROSPERO.
Nyt aika
On ilmi tuoda kaikki. Yltän' auta
Tää taikavaippa. - Noin!(Laskee maahan vaippansa.)
Nyt tuossa viru,
Mun taitoni! - Oi, pyyhi silmäs, tyynny!
Tään haaksirikon julman näytelmän,
Mi kaiken sinun säälis saattoi kuohuun,
Niin tarkkaan taidollani järjestin ma,
Niin varovasti, ettei henkeäkään,
Ei, hiustakaan ei hukkaan ole mennyt
Yhdeltäkään tuon laivan olennoista,
Jonk' uppoomisen näit ja huudon kuulit.
Mut istu! Nyt saat lisää tietää.
MIRANDA.
Usein
Aloitte mulle kertoa ken olen,
Mut kesken jäi se, turhaan utelin ma,
Ja loppu kuului: "viel' ei!"
PROSPERO.
Nyt on aika;
Nyt itse hetki kuulemaan sua vaatii.
Siis tottele ja kuule! Voitko muistaa
Sit' aikaa, jolloin täss' ei majass' oltu?
Epäilen, voitko: kolmenvanha vielä
Et silloin ollut.
MIRANDA.
Muistan, isä.
PROSPERO.
Mitä?
Kodinko toisen, toiset ihmisetkö?
Sanoppa jokin esine, min kuva
On painunut sun mielees.
MIRANDA.
Loitoll' on se
Ja unta pikemmin kuin todellista
Tuo muistitietoni. Mull' eikö ollut
Noin neljä, viisi piikaneittä muinoin?
PROSPERO.
Oli, oli enemmänkin. Mutta kuinka
Tuo mielessäsi elää? Mitä muuta
Näet synkäst' ajan hämystä? Jos muistat,
Mit' ennen tapahtui kuin tänne tulit,
Niin tänne tulos muistat myös.
MIRANDA.
En muista.
PROSPERO.
Kakstoista, kaksitoista vuotta sitten
Milanon herttuana isäs oli
Ja suurivaltaisena ruhtinaana.
MIRANDA.
Te ettekö siis ole isäni?
PROSPERO.
Hyvehen esikuva oli äitis,
Mun tyttärekseni hän sinut sanoi;
Milanon herttua sun isäs oli,
Ja ainoo lapsensa siis ruhtinatar,
Ei mikään halvempi.
MIRANDA.
Oi, jumalani!
Mik' ilkijuoni meidät sieltä syöksi?
Vai onniko?
PROSPERO.
Laps hyvä, kumpainenkin:
Niin, ilkeys se meidät sieltä syöksi,
Mut onni tänne auttoi.
MIRANDA.
Mieltä särkee,
Kun aattelen, kuink' olin vaivaks teille,
Jos koht' en muista. Jatkakaa, ma pyydän.
PROSPERO.
Antonio, mun veljeni, sun setäs -
Mua kuule! - että veli voipi olla
Niin kavala! - hän, jota sinun jälkees
Rakastin ennen muita, jolle annoin
Ma maani hallinnon, jok' oli valloist'
Etevin silloin, niinkuin Prosperokin
Ol' ruhtinoista, arvoisuuttaan kuulu
Ja taiteiss' ylevissä verraton.
Kun näihin hehkui haluni, niin heitin
Ma veljelleni kaiken hallituksen,
Jäin vieraaks maalleni ja vaivuin aivan
Salaisiin tutkimuksiin. Viekas setäs, -
Mua kuunteletko?
MIRANDA.
Mitä tarkimmasti.
PROSPERO.
Opittuaan kuink' anomusta myöntää
Tai kieltää tulee, ketä auttaa lentoon
Ja keltä siivet taittaa, uusiks aivan
Mun teki omat luomani, ne muutti
Tai muuten muodosti. Virittimiinsä
Kun näin sai viranpitäjät ja virat,
Niin kaikkein sydämmet hän pani soimaan
Mit' ääntä halusi; kuin loisiköynnös
Ruhtinarunkoni hän peitti aivan
Ja mehun minust' imi. - Sin' et kuule.
MIRANDA.
Oi, kuulen, isä hyvä.
PROSPERO.
Tarkoin kuule!
Etuni maalliset kun näin löin laimin,
Erakkon' elellen ja henkeäni
Edistäin töissä, joiden salaisuutt' ei
Yleisö pysty tajumaan, niin heräs
Viekkaassa veljessäni himo häijy.
Mun luottamukseni, kuin hyvä isä,
Hänessä vilpin siitti, vastasuuntaan
Yht' yltävän kuin luottamukseni,
Joll' ei niin määrää ollut. Toden totta,
Rajaton uskomus! Näin mahtaellen,
Ei kaikilla mun tuloillani yksin,
Vaan vallallani lisäks, - niinkuin mies,
Mi valheen-matkinnallaan muistins' saattaa
Totuutta vastaan moiseen syntivelkaan,
Ett' itse valheens' uskoo - hän nyt luuli
Herttuaks itsensä, kun hallitsijan
Vaan ulkotointa harjoitti ja mua
Edusti vaan: siit' yltyi vallanhimo, -
Kuuletko?
MIRANDA.
Tuonhan kuurokin jo kuulis.
PROSPERO.
Ja ettei juopaa jäis tuon osan ja
Sen väliin, jolle osaansa hän näytti,
Täysvaltiaaks Milanossa hän pyrki.
Mun mies poloisen, jolle valtakunnaks
Jo kirjastoni riitti, kelvottomaks
Hän ruhtinuuteen katsoi maalliseen
Ja Neapelin kanssa liiton teki -
Niin janosi hän valtaa - vuosiveroon
Sitoutuen ja uskollisuusvalaan,
Kuninkaan kruunun alle herttuan kruunun
Alistamaan ja - oi, Milano parka! -
Sun, siihen asti nöyrtymättömän,
Syvimpään nöyryytykseen masentamaan.
MIRANDA.
Oi, taivas!
PROSPERO.
Ehdot kuule nyt ja päätös,
Ja sano sitten, tuoko oli veli.
MIRANDA.
Oi, syntist' olis mummostani muuta
Kuin hyvää ajatella: kelpo äidist'
On usein huonot lapset.
PROSPERO.
Ehdot kuule:
Tuo Neapelin kuningas, mun vanha
Viholliseni, suostui veljen' pyyntöön
Ett' tunnustusta luvattua vastaan
Ja veroa - en tiedä, kuinka suurta -
Hän valtakunnast' oiti karkoittaisi
Mun omaisineni, ja veljelleni
Milanon kruunun arvoinensa jättäis.
Nyt joukko pettureita pestattiin
Ja määräyönä Antonio avas
Milanon portit; kalmanmustass' yössä
Kätyrit laahasivat sieltä mun
Ja sun, jok' ääneen' paruit.
MIRANDA.
Surkeata!
En muista, kuinka silloin paruin, mutta
Taas olis syytä parkuun: kertomanne
Pusertaa silmist' itkun.
PROSPERO.
Lisää kuule;
Sun sitten johdan nykyhetken toimiin,
Jot' ilman olis kertomani turhaa.
MIRANDA.
Miks meit' ei hengilt' ottaneet he oiti?
PROSPERO.
Hyvinpä kysyt, lapsi! Kyselmääsi
Syyt' annoinkin. He eivät tohtineet -
Niin suuress' olin kansan suosiossa -
Työhönsä moista verileimaa painaa,
Vaan kauniiks kaunistivat aikeens' inhan.
Lyhyesti: purteen paiskasivat meidät,
Merille veivät jonkun peninkulman;
Varalla siell' ol' laho laivarani,
Takluuton, mastoton ja purjeeton;
Rotatkin vaistost' oli hyljänneet sen.
Panivat tuohon meidät; siinä saimme
Merelle huutaa, joka vastaan ärjyi,
Ja tuuleen huoata, mi vastaan huokas,
Lisäten säälillään vaan tuskiamme.
MIRANDA.
Voi, kuinka silloin huoleks olin teille!
PROSPERO.
Ei, suojeleva olit enkelini!
Sa taivaallista rohkeutta täynnä
Hymyilit, taakkaani kun vaikeroiden
Ma suolapisaroilla merta juotin:
Näin annoit voimaa mulle kestämään
Kaikk' onnen vaiheet.
MIRANDA.
Kuinka maalle päästiin?
PROSPERO.
Jumalan sallimasta. Meillä oli
Raitista vettä sekä ruokaa, jota
Ylimys Gonzalo Neapelista,
Jok' oli hankkeen täyttäjäksi pantu,
Hyvyyttään antoi meille, sekä lisäks
Kalua, liinaa, vaatett' yltäkyllin,
Jost' oli suuri hyöty. Mies tuo jalo,
Kun kirjan ystäväksi minut tiesi,
Kirjastostani hankki kirjoja,
Jotk' ovat mulle valtaa kallihimmat.
MIRANDA.
Oi, jos sen miehen saisin kerran nähdä!
PROSPERO.
Nyt minä nousen. Alallas sa istu
Ja kuule, miten merihätä päättyi.
Tulimme tähän saareen; täällä minä
Opettajanas paremmin sua neuvoin
Kuin muut nuo ruhtinaat, joill' enemp' aikaa
On turhuuteen kuin lastens opetukseen.