unohtaen kokonaan surunsa.
- Tuohan on matkijalintu! Missä kummassa se laulaa?
Hän juoksi isoon eteiseen ja kurkisti ulos molemmista ovista, mutta ei nähnyt kuin viheliäisen kananpojan, joka kyyhötti takiaisen lehden alla. Hän kuunteli uudestaan ja ääni tuntui tulevan talosta. Hän palasi innoissaan sisälle, ja laulu johdatti hänet vihdoin keittiökomeron ovelle.
- Täälläkö se on? Sepä merkillistä! hän tuumi.
Mutta ei komerossa näkynyt muita lintuja kuin ikuisesti suutelevat pääskyset hyllyillä olevien kiinalaisten teekuppien kyljissä. Äkkiä Rosen kasvot kirkastuivat, ja avaten hiljaa ruokaluukun hän kurkisti keittiöön. Mutta laulu oli vaiennut ja hän näki vain siniesiliinaisen tytön pesemässä liettä. Rose katseli häntä hetkisen ja kysyi sitten äkkiä:
- Kuulitko sinä matkijalinnun laulavan?
- Minä sanoisin sitä febelinnuksi, sanoi tyttö ja katsoi häneen veitikkamaisesti mustilla silmillään.
- Mihin se meni?
- Täällä se on vieläkin!
- Missä?
- Minun kurkussani. Haluatko kuulla?
- Haluan! Minä tulen sinne. Ja Rose ryömi luukusta leveälle keittiön hyllylaudalle, sillä hän oli niin innoissaan ja hämmästynyt, ettei malttanut kiertää oven kautta.
Tyttö pyyhki kätensä, astui matolle, joka oli kuin saari saippuaveden keskellä, ja sitten, totta tosiaan, hänen hennosta kurkustaan tulvi pääskysen viserrystä, punarastaan lurittelua, metsäkyyhkynkujerrusta ja muita tuttuja säveliä. Ja kuten äskenkin laulu päättyi riemuisaan juoksutukseen, aivan kuin se olisi kuulunut pensaikosta kuumana kesäpäivänä.
Rose hämmästeli niin, että oli pudota hyllyltään, ja kun konsertti loppui, hän taputti riemuissaan käsiään ja ihasteli:
- Voi miten sievää. Kuka sinua on opettanut?
- Linnut, vastasi tyttö hymyillen ja tarttui taas työhönsä.
- Ihmeellistä. Osaan minäkin laulaa, mutta en lähimainkaan noin kauniisti. Mikä sinun nimesi on?
- Febe More.
- Saanko minä jäädä tänne katsomaan, kun sinä puuhaat? Salissa on niin yksinäistä.
- Jää vain jos haluat, sanoi Febe vääntäen hameensa kuivaksi niin kätevästi, että Rose ei voinut olla ihailematta häntä.
- Asutko sinä täällä? kysyi Rose.
- Saan ehkä jäädä tänne. Debby tarvitsee apulaisen, ja minä tulin kokeilemaan viikoksi.
- Kunpa jäisitkin. Täällä on kamalan tylsää. Rose oli oikein ihastunut tuohon tyttöön, joka liversi kuin lintu ja teki työtä kuin täysikasvuinen nainen.
- Olisi se minustakin mukavaa. Olen jo viidentoista, ja minun pitäisi ruveta elättämään itseni, kun ei minulla ole sukulaisia. Sinähän olet tullut tänne joksikin aikaa, eikö niin? Febe kysyi katsoen vieraaseensa ja miettien, kuinka ihmeessä elämä saattoi olla ikävää tytöstä, jolla oli silkkimekko, hieno röyhelöesiliina, kaunis medaljonki ja tukassa samettinauha.
- Olen täällä kunnes setäni tulee. Hän on nyt minun holhoojani, enkä tiedä mihin hän aikoo viedä minut. Onhan sinullakin holhooja?
- Minulla? Ei toki. Minut on ihan pienenä jätetty köyhäintalon portaille. Neiti Rogers sattui mieltymään minuun ja otti minut hoitoonsa, niin että olen siitä asti ollut hänen luonaan. Mutta nyt hän on kuollut ja minä saan tulla toimeen omin neuvoin.
- Sehän on jännittävää! Ihan kuin Arabella Montgomery "Mustalaisen lapsessa"! Oletko lukenut sen hauskan kirjan? kysyi Rose, joka piti aivan erityisesti löytölapsitarinoista ja oli lukenut niitä monia.
- Ei minulla ole kirjoja, ja kaikki vapaa-aikani minä juoksentelen metsissä; se on minusta hauskempaa kuin sadut ja kertomukset. Febe lopetti lieden pesun ja ryhtyi uuteen puuhaan.
Hän otti esille ison papukulhon, ja Rose katseli häntä miettien, miltä elämä mahtaisi tuntua, jos pitäisi aina tehdä työtä eikä saisi koskaan vain olla ja pitää hauskaa. Mutta Febe näytti ajattelevan, että nyt oli hänen vuoronsa kysellä, ja sanoi haikeasti:
- Sinä olet kai käynyt paljon koulua?
- Olen, voi kamalaa! Olin kokonaisen vuoden asuntolakoulussa ja hädin tuskin selvisin sieltä hengissä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän neiti Power antoi läksyjä, ja minä olin niin onneton, että itkin melkein silmät
päästäni. Isä ei antanut minulle koskaan vaikeita tehtäviä, hän opetti niin jännittävästi, että läksyt tuntuivat pelkästään hauskoilta. Isä ja minä olimme hirveän onnellisia yhdessä. Mutta nyt hän on mennyt pois ja jättänyt minut aivan yksin.
Kyynelet joita Rose äsken turhaan odotti, tulivat nyt itsestään, ja ne vierivätpitkin poskia kertoen rakkaudesta ja surusta tehokkaammin kuin sanat.
Vähään aikaan keittiössä ei kuulunut muuta kuin nyyhkytystä, jota säesti sateen rapina. Febe lakkasi kaatamasta papuja kulhosta toiseen ja katseli myötätuntoisesti Rosen polviin hautautunutta kiharaista päätä, sillä hän näki, että sievään esiliinaan pyyhittiin katkerampia kyyneliä kuin hän itse milloinkaan oli vuodattanut.
Pumpulimekossaan ja siniruutuisessa esiliinassaan Febe tunsi olevansa heistä kahdesta onnellisempi ja rikkaampi. Jos olisi uskaltanut, hän olisi kiertänyt käsivartensa tytön hartioiden ympärille. Mutta peläten käyttäytyvänsä sopimattomasti hän sanoi vain reippaasti:
- Ethän sinä ole yksin, kun sinulla on niin paljon rikkaita ja eteviä sukulaisia. Debbyn mielestä he hemmottelevat sinut pilalle, kun olet suvun ainoa tyttö.
Feben viimeiset sanat saivat Rosen hymyilemään kesken itkun, ja hänen kyynelten tuhrimat kasvonsa olivat lystikkäät, kun hän kurkisti esiliinansa takaa ja sanoi hullunkurisen voipuneena:
- Siinäkin yksi huoli! Minulla on kuusi tätiä, ja he kaikki tahtoisivat minut luokseen, enkä minä tunne kunnolla ketään heistä. Isä sanoi aina tätä paikkaa Tätiläksi, ja nyt minä kyllä tiedän minkä tähden.
Febe nauroi hänen kanssaan ja sanoi rohkaisevasti:
- Siksihän tätä muutkin sanovat, ja se on hyvä nimi. Kaikki Campbellin rouvat asuvat tässä lähellä ja käyvät usein tervehtimässä vanhoja neitejä.
- Kyllä minä tätien kanssa tulisinkin toimeen, mutta kun täällä on vielä kymmenittäin serkkuja, kaikki päälle päätteeksi poikia, ja poikia minä inhoan! Osa heistä kävi viime keskiviikkona täällä, mutta olin onneksi päivälevolla, ja kun täti tuli kutsumaan minua, vedin peitteen korvilleni ja olin nukkuvinani. Tietysti minun täytyy joskus tutustua heihin, mutta pelkään sitä kauheasti.
Rosea puistatti. Hän oli asunut kahdestaan sairaan isänsä kanssa eikä tuntenut ainoatakaan poikaa; siksi hän kuvitteli heitä jonkinlaiseksi
villieläinlajiksi.
- Voi, kyllä sinä rupeat pitämään heistä. He pyyhältävät usein tästä ohi tullessaan lammelta milloin ratsain milloin veneellä. Jos olet innostunut soutamisesta ja hevosista, niin sinulle tulee hurjan hauskaa.
- Mutta minäpä en ole! Hevosia minä pelkään, veneessä voin pahoin ja poikia vihaan!
Ja Rose-parka väänteli käsiään ajatellessaan kamalaa tulevaisuuttaan. Yhden näistä kauhuista voisi vielä kestää, mutta kaikki yhdessä oli toki liikaa, ja hän alkoi miettiä, olisiko sittenkin parasta palata pikimmiten kouluun.
Febe nauroi Rosen voivotuksille niin että pavut pomppivat kulhossa, mutta koetti samalla lohduttaa tyttöä:
- Ehkä setäsi vie sinut jonnekin, missä ei poikia olekaan. Debby sanoo, että setäsi on hyvin ystävällinen ja tuo aina tuliaisiksi kasakaupalla kauniita tavaroita.
- Niin, mutta minua pelottaa, kun en tunne ollenkaan Alec-setää. Hän kävi meillä ani harvoin, vaikka lähetteli minulle sieviä esineitä. Nyt minä kuulun hänelle ja hän saa määrätä minusta mielensä mukaan, kunnes täytän kahdeksantoista. Ehkä en pidä hänestä ollenkaan, vaan vihaan häntä koko ikäni.
- Et kai sentään. Minä en sinuna viitsisi surra turhia vaan pitäisin hauskaa. Olisin kuin jänis kaalimaassa, jos minulla olisi sukulaisia ja rahaa eikä muuta tekemistä kuin saada aikanikulumaan, Febe aloitti, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun ulkoa alkoi äkkiä kuulua niin tavatonta melua ja jyrinää, että tytöt säpsähtivät.
- Ukkonen, arveli Febe.
- Sirkusseurue! innostui Rose, joka oli korkealta paikaltaan nähnyt vilaukselta koreat vaunut ja ponien liehuvia harjoja ja häntiä.
Melu häipyi ja tytöt alkoivat jatkaa jutteluaan, mutta silloin ilmestyi keittiöön vanha Debby unisena ja pahantuulisena herättyään päivällistorkuilta.
- Rose-neitiä odotetaan saliin.
- Kuka siellä on?
- Pikku tytöt eivät kysele, vaan tekevät niin kuin käsketään,
kuului
Debbyn lyhyt vastaus.
- Kunhan se vain ei olisi Myra-täti. Minulla menevät aina jalat pehmeiksi, kun hän päivittelee yskääni ja voivottelee niin kuin olisin kuoleman kielissä. Rose hankkiutui vetäytymään pois samaa tietä kuin oli tullutkin, sillä joulukalkkunalle ja vanukkaalle tarkoitettu aukko oli aivan tarpeeksi avara hänen kuljettavakseen.
- Taitaisitpa aika mielelläsi vaihtaa Myra-tätiin ne, jotka siellä ovat. Ja koetas kerran vielä kulkea minun keittiööni tuota tietä, niin minä näytän, pauhasi Debby, joka piti velvollisuutenaan nuhdella lapsia, kun tilaisuus salli.
Rose livahti takaisin keittiökomeroon ja piristi siellä mieltään irvistämällä Debbylle koettaessaan tyyntyä ja koota rohkeutta. Sitten hän hiipi hiljaa hallin läpi ja kurkisti saliin. Ketään ei näkynyt ja huoneessa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että hän luuli vieraiden menneen yläkertaan. Siksipä hän puikahti rohkeasti pariovista saliin. Huoneen vastakkaisella puolella häntä kohtasi näky, joka melkein salpasi hengen.
Siinä seisoi rivissä seitsemän eri-ikäistä ja erikokoista poikaa, kaikki vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä ja kaikilla yllään skotlantilaispuku. Koko rivi hymyili ja kumarsi ja laukaisi kuin yhdestä suusta:
- Hyvää päivää, serkku!
Rose hengähti raskaasti ja katseli kauhuissaan ympärilleen kuin paetakseen, sillä pelko moninkertaisti poikien lukumäärän, niin että koko huone näytti olevan heitä täynnä. Mutta ennen kuin hän ehti lähteä, astui pisin poika rivistä ja sanoi ystävällisesti:
- Älä suotta pelkää. Tämähän on vain sinun klaanisi, niin kuin Skotlannissa sanotaan, ja me tulimme toivottamaan sinut tervetulleeksi. Minä olen päällikkö, Archie - palveluksessasi.
Hän ojensi kätensä, ja Rose pisti ujosti pienen kätensä pojan ruskeaan kouraan, johon se kokonaan hukkui. Pitäen serkkua kädestä Archie jatkoi esittelyä:
- Me tulimme koko komeudessamme, sillä niin me aina teemme
suurissa juhlatilaisuuksissa. Toivottavasti pidät siitä. Nyt minä esittelen sinulle nämä veijarit, ja me kyllä tulemme hyvin toimeen. Tuo pitkä hongankolistaja on Charlie, Clara-tädin poika, lempinimeltä Prinssi. Tädillä on vain tämä ainoa, mutta sepä onkin oikea kultapoika. Tämä kunnon kaveri on Mac, Kirjatoukka, ja tuo sievä otus Steve. Steve on aikamoinen keikari, katsopas huvin vuoksi hänen käsineitään ja töyhtöään. Ne ovat Jane-tädin poikia, loistopari muuten, usko pois. Nämä nulikat ovat minun veljiäni, Geordie ja Will sekä hännänhuippuna Jamie. Kas niin, miehet, liikkeelle mars ja käyttäytykää siivolla.
Ja Rose näki kauhukseen edessään vielä kuusi ojennettua kättä, ja oli päivänselvää, että hänen täytyi pudistaa niitä kaikkia. Se oli ankara hetki ujolle tytölle, mutta hän muistuttiitselleen, että nämä olivat vain sukulaisia, ja koetti vastata ystävällisesti tervehdykseen.
Vaikuttavan seremonian päätyttyä rivi hajosi, ja poikajoukko täytti silmänräpäyksessä molemmat huoneet. Rose pakeni kiireesti ison nojatuolin suojiin. Vajoten sen syvyyksiin hän katseli tunkeilijoita ja odotti, milloin täti tulisi hänelle avuksi.
Kuin täyttääkseen miehekkäästi velvollisuutensa jokainen pysähtyi ohi kulkiessaan Rosen tuolin viereen, sanoi lyhyesti jotakin ja saatuaan vielä lyhyemmän vastauksen luikahti pois keventyneen näköisenä.
Archie tuli ensiksi ja sanoi isällisesti kumartuen tuolin selustan yli:
- Mukavaa että olet nyt täällä, serkku, toivottavasti
viihdyt
Tätilässä oikein hyvin.
- Kyllä minä viihdyn.
Mac pyyhkäisi hiukset silmiltään, oli kompastua jakkaraan ja kysyi lyhyesti:
- Toitko mukanasi kirjoja?
- Neljä laatikollista. Ne ovat kirjastossa.
Mac katosi huoneesta, ja nyt oli vuorossa Steve. Hän asettui seisomaan niin, että skottilaispuku esiintyi oikein edukseen, ja sanoi kohteliaasti hymyillen:
- Ikävää ettei tavattu sinua keskiviikkona. Toivottavasti olet jo päässyt nuhastasi.
- Olen, kiitos! Ja Rosen suupieliä nyki, kun hän muisti miten oli
ryöminyt peiton alle piiloon.
Steve uskoi kohteliaisuutensa saavuttaneen aivan erityistä suosiota ja vaelsi ohi uljas töyhtö korkeammalla kuin koskaan. Prinssi Charlie astui keikaillen lattian poikki ja sanoi rennon huolettomasti:
- Äiti lähetti terveisiä. Hän toivoo sinun olevan niin kunnossa, että voisit tulla käymään jonakin päivänä ensi viikolla. Pikku raukka, sinulla taitaa olla täällä hirveän ikävä?
- Minä olen kolmetoista ja puoli vuotta vanha, vaikka näytänkin pieneltä, kuohahti Rose. Hän oli niin närkästynyt toisen suojelevasta äänensävystä, että unohti ujoutensa kokonaan.
- Anteeksi, neitiseni, sitä ei tosiaan uskoisi, Charlie sanoi ja lähti tiehensä iloissaan, kun oli saanut hiljaisen serkkunsa vähän leimahtamaan.
Geordie ja Will tulivat yhdessä, kaksi tanakkaa jallia, toinen yhdentoista ja toinen kahdentoista ikäinen, he katsoivat sinisillä pyöreillä silmillään Rosea ja laukaisivat kumpikin kysymyksensä kuin pyssyn suusta:
- Toitko sinä apinasi tänne?
- En, se kuoli.
- Saat kai sinä oman veneen?
- Toivottavasti en.
Sitten he sotilaallisesti käänsivät hänelle selkänsä ja marssivat matkoihinsa. Pikku Jamie taas kysyi suorasukaisesti:
- Toitko sinä minulle mitään hyvää?
- Toin paljon makeisia, Rose vastasi. Ihastuneena Jamie kiipesi hänen polvelleen ja mäiskäytti tytön poskelle suukon ilmoittaen samalla, että piti Rosesta kauheasti.
Rose joutui hämilleen, varsinkin kun toiset pojat katsoivat ja nauroivat, ja päästäkseen pälkähästä hän kysyi kiireesti nuorelta valloittajalta:
- Näitkö sinä sen sirkusseurueen, joka kulki tästä ohi?
- Milloin? Missä? huusivat pojat innokkaasti.
- Juuri vähän ennen teidän tuloanne. Ainakin minä arvelin sitä sirkukseksi. Näin semmoiset punaisenmustat rattaat ja monta ponia ja...
Hän ei ehtinyt pitemmälle, sillä naurunremakka keskeytti hänen puheensa, ja Archie koetti naurunsa lomassa selittää hilpeyden syytä.
- Mehän siinä ajoimme shetlanninponeilla ja uusilla metsästysrattailla. Siitä sirkuksesta sinä et pääsekään eroon ihan helposti.
- Mutta niitä oli niin paljon ja ne menivät sellaista vauhtia, ja vaunut olivat tulipunaiset, Rose koetti selittää erehdystään.
- Tule,niin näet koko roskan! huudahti Prinssi. Ja ennen kuin Rose oikein tajusi, hänet riepotettiin vaunuvajalle ja esiteltiin meluisasti kolmelle pörröiselle ponille ja uusille koreille metsästysrattaille.
Tällä puolen pihaa Rose ei ollut vielä käynyt ja hän pelkäsi, ettei hänellä olisi siihen lupaakaan, mutta kun hän vihjasi, ettei täti ehkä pitäisi tästä, pojat huusivat yhteen ääneen:
- Tätihän pyysi meitä huvittamaan sinua ja täällä se käy paljon paremmin kuin sisällä.
- Jos minä vilustun, kun minulla ei ole päällysvaatteita, sanoi Rose. Hänen teki kauheasti mieli jäädä, mutta jotenkin hän tunsi olonsa epävarmaksi.
- Etkä vilustu, odotahan, pojat melusivat. Samassa joku painoi hattunsa Rosen päähän, toinen pani takkinsa hänen hartioilleen, kolmas oli tukehduttaa hänet vaunuhuovalla ja neljäs avasi vajassa seisovien vanhojen vaunurämien oven sanoen sulavasti:
- Astukaa sisään, neiti, ja istukaa oikein mukavasti, me esitämme teille jotakin hauskaa.
Ja Rose istui komeasti katselemassa, kun pojat tanssivat vauhdikkaasti ja taitavasti skotlantilaisen kansantanhun. Se oli hänestä niin hauskaa, että hän taputti käsiään ja nauroi iloisemmin kuin moneen viikkoon.
- Mitäs pidit? kysyi Prinssi tullessaan tanssin loputtua Rosen luo punaisena ja hengästyneenä.
- Se oli hienoa! Minä olen ollut teatterissa yhden ainoan kerran, eikä siellä tanssittu läheskään noin hauskasti. Olettepa te eteviä! vastasi Rose hymyillen serkuilleen kuin kuningatar alamaisilleen.
- Saat nähdä, että me olemme hienoa porukkaa, eikä tämä ollut kuin vähäinen näyte taidoistamme. Meillä ei ole soittimia mukana, muuten me tahtoisimme
"laulun, soiton sävelin sua, armas, miellyttää",
vastasi Charlie ylpeyttä uhoten.
- Minä en tiennytkään, että me olemme skotlantilaisia; isä ei vihjannutkaan siitä koskaan eikä näyttänyt välittävän Skotlannista,
vaikka pyysi kyllä minua usein laulamaan vanhoja balladeja, sanoi Rose. Tuntui kuin hän olisi äkkiä siirtynyt kauas Amerikasta.
- Emme mekään ole tienneet sitä kuin vasta äskettäin. Luimme Scottin kirjoja ja muistimme yks kaks, että isoisähän oli skotlantilainen. Silloin me rupesimme tutkimaan vanhoja sukutarinoita, hankimme säkkipillin ja skottilaispuvut ja päätimme tuottaa klaanille kunniaa. Olemme jo jonkin aikaa olleet näissä puuhissa, ja se on hirveän hauskaa. Vanhemmatkin pitävät siitä, ja minusta me olemme oikein uljasta joukkoa.
Archie kiikkui puhuessaan vaunujen toisella astinlaudalla, muut olivat kavunneet etu- ja takaistuimelle voidakseen levätessään ottaa osaa keskusteluun.
- Minä olen Fitzjames ja tuo on Roderick Dhu, tiedäthän, Scottin "Järven neidosta", ja jonain päivänä me esitämme sinulle kaksintaistelun lyömämiekoilla. Sen hienompaa et kyllä voi kuvitella, lisäsi Prinssi.
- Niin, ja kuulisitpa Steven soittavan säkkipilliä. Sen parempaa kiljunaa ei kukaan saa aikaan, huusi Will kuskinpenkiltä innokkaana esittelemään suvun monipuolisia kykyjä.
- Mac metsästää meille kirjoistaan vanhoja tarinoita. Hän neuvoo, miten on pukeuduttava, ja löytää aina jännittäviä lauluja tai kohtauksia esitettäväksi, lisäsi Geordie sanoakseen jotain hyvää poissa olevasta Kirjatoukasta.
- No, mitäs sinä ja Will osaatte? Rose kysyi Jamielta, joka uskollisesti istui hänen rinnallaan ja piti häntä silmällä odottaen luvattujatuomisia.
- Minä olen juoksupoikana ja toimittelen asioita, ja Will ja Geordie ovat sotajoukko aina kun marssitaan, tai hirviä kun metsästetään, tai kavaltajia kun hakataan päitä poikki.
- Ovatpa he auliita, ei voi muuta sanoa, ihaili Rose, ja käyttökelpoiset nuoret miehet säteilivät ujoa ylpeyttä ja päättivät niin pian kuin suinkin serkkunsa yksityishuviksi esittää kohtauksia Skotlannin kansallissankarien Wallacen ja Montrosen seikkailuista.
- Ruvetaanpa hippasille, huusi Prinssi. Hän antoi aika
läimäyksen
Steven olkapäälle ja hyppäsi ylös orrelle.
Käsineistään välittämättä Keikari ryntäsi hänen jälkeensä, ja toiset kapusivat joka taholle aivan kuin aikoen taittaa niskansa ja nyrjäyttää raajansa niin pian kuin suinkin.
Tämä näytös tarjosi uutta ihmeteltävää Roselle, joka vastikään oli tullut jäykän muodollisesta asuntolakoulusta, ja hän katseli notkeita serkkujaan ihastuneena. Nämä tuntuivat olevan paljon ketterämpiä kuin konsanaan hänen rakas apinansa, Mops-vainaja.
Will oli juuri niittänyt kunniaa heittäytymällä pää edellä ylisiltä jaloilleen maahan, kun Febe ilmestyi tuomaan viittaa, päähinettä ja kalosseja sekä Plenty-tädin terveiset, että Rosen olisi tultava heti paikalla sisään.
- Hyvä on, me tuomme hänet, vastasi Archie antaen salamerkkikielellä käskyn, jota toteltiin niin äkkiä, ettei Rose ehtinyt pois vaunuista, kun pojat jo olivat tarttuneet aisoihin ja vetivät hänet vajasta. He toivat hänet pääovelle sellaisella räiskeellä, että yläkerran ikkunaan ilmestyi kaksi myssyä ja Debby alkoi eteisessä päivitellä:
- Varmasti nuo hurjimukset säikyttävät pikku raukan kuoliaaksi.
Mutta huviretki näytti tehneen pikku raukalle erinomaisen hyvää, sillä hän oli tyytyväinen, iloinen ja punaposkinen juostessaan tukka pörrössä yläkertaan. Siellä Plenty-täti tuli kauhuissaan vastaan ja käski hänen heti mennä vuoteeseen.
- Voi, ei vielä! Me tulimme juomaan teetä Rosen kanssa ja olemme kilttejä kuin enkelit jos annat meidän jäädä, melusivat pojat, sillä he olivat jo hyväksyneet serkkunsa eivätkä sitä paitsi aikoneet missään tapauksessa jäädä vaille teeillallista, sillä Plenty-tädin vieraanvaraisuus tiedettiin.
- No jääkää, kunhan olette siivolla. Mutta antakaa Rosen ensin mennä ottamaan lääkkeensä ja siistimään itsensä. Saa nähdä sitten mitä löydämme illalliseksi. Vanha neiti kiirehti keittiön puolelle oikean toivomusryöpyn saattelemana.
- Marmelaatia minulle, täti.
- Iso möykky luumukakkua, ole kiltti.
- Pyydä Debbyä paistamaan päärynöitä.
- Sitruunapiirasta, rouva.
- Tehkää pannukakkuja, Plenty-täti, niistä Rosekin varmasti pitää.
- Torttuja hän ainakin haluaa, sen minä tiedän.
Kun Rose viidentoista minuutin kuluttua tuli alas kiharat sidottuina ja kirjailtu esiliina edessään, pojat oleksivat joutilaina aulassa. Rose pysähtyi portaiden puoliväliin tarkastelemaan serkkujaan, sillä hän ei
ollut vielä ennättänyt tutkia heitä.
Kaikilla heillä oli selvät suvun tuntomerkit, vaikka joku kellertävä pää oli tummempi kuin toinen, jonkun posket ruskeat, toisen punaiset ja ikä vaihteli kuusitoistavuotiaasta Archiesta Jamieen, joka oli tätä kymmenen vuotta nuorempi. Prinssiä lukuun ottamatta kukaan heistä ei ollut piirteiltään erityisen kaunis, mutta hilpeitä ja hauskan näköisiä he olivat, ja Rose arveli, etteivät pojat olleetkaan niin kauheita kuin hän oli luullut.
Jokaisella pojalla oli niin luonteenomaista puuhaa, ettei Rose voinut ollahymyilemättä heitä katsellessaan. Archie ja Charlie, jotka nähtävästi olivat hyvät ystävykset, astelivat käsi toisen olalla edestakaisin viheltäen skottilaissävelmää; Mac istui nenä kiinni kirjassa; Steve - keikari - järjesteli tukkaansa ison peilin edessä; Geordie ja Will tutkivat innokkaasti vanhan kellon koneistoa, ja Jamie loikoili vatsallaan porrasmatolla jalkojaan heilutellen, ilmeisesti valmiina pyytämään luvattuja namusia heti kun Rose ilmestyisi.
Rose arvasi pojan ajatukset, ja ennen kuin tämä ehti pyytää, heitti hänelle kourallisen sokerimanteleita.
Jamien hihkaisu sai toiset katsahtamaan ylös, eivätkä he voineet olla hymyilemättä, sillä seistessään tuossa portailla ujo, vaaleakiharainen serkku nauravine kasvoineen oli todella herttaisen näköinen. Musta puku muistutti heitä Rosen surusta, ja tänä hetkenä jokainen heistä päätti olla oikein kiltti serkulle, jolla ei enää ollut muuta kotia kuin tämä.
- Tuolla hän on ja niin hienona kuin ikinä voi toivoa!
huudahti
Steve lähettäen Roselle lentosuukon.
- Suvaitseeko armollinen neiti astua alas, tee on valmista, Prinssi sanoi rohkaisevasti.
- Minä saatan hänet pöytään, sanoi Archie tarjoten käsivartensa niin arvokkaasti ja kunnioittavasti, että Rose lehahti punaiseksi kuin kirsikka ja hänen teki mielensä juosta takaisin yläkertaan.
Illallinen oli vilkas, ja Archie ja Charlie lisäsivät huvia vihjailemalla toisten kiusaksi iloisesta yllätyksestä, joka oli tulossa. He väittivät sen olevan hirveän hauskaa, mutta sitä ei saa vielä kertoa kenellekään. Toiset kihisivät uteliaisuudesta.
- Olenko minä nähnyt sitä? kysyi Jamie.
- Et sinä ainakaan muista sitä, mutta Mac ja Steve kyllä muistavat ja
he pitivät siitä tavattomasti, vastasi Archie saaden molempien asianomaisten pään niin pyörälle, että Debbyn herkulliset pannukakut unohtuivat pitkäksi aikaa.
- Kuka sen näkee ensiksi? kysyi Will suu täynnä marmelaatia.
- Plenty-täti kai.
- Koska? Geordie pomppi innoissaan tuolilla.
- Maanantaina johonkin aikaan.
- Hyvä tavaton, mistä tuo poika oikein puhuu? kysyi vanha neiti korkean teekeittimensä takaa, eikä hänestä näkynyt kuin päähineen ylin ruusuke.
- Eikö tätikään tiedä vielä? kuului yhdestä suusta.
- Ei, ja sepä siinä hauskaa onkin, sillä täti pitää siitä vallan kauheasti.
- Minkä värinen se on? kysyi Rose puolestaan.
- Sininen ja ruskea.
- Maistuuko se hyvältä? kysyi Jamie.
- Jotkut taitaisivat pitää siitä, mutta minun ei tee ollenkaan mieli maistaa, vastasi Charlie ja nauroi niin että tee läikkyi.
- Kenen se on? kysyi Steve.
Archie ja Prinssi tuijottivat toisiinsa hetken täysin ymmällä, mutta sitten Archie vastasi iloisesti silmää iskien, mikä sai Charlien taas hyvälle tuulelle:
- Isoisä Campbellille se kuuluu.
Näin he pääsivät pulasta, ja siihen leikki loppui, vaikka Jamie tunnusti Roselle, ettei hän varmaan voisi elää maanantaihin tietämättä, mikä se kohuttu esine on.
Heti illallisen jälkeen pojat läksivät kotiinsa hoilottaen täyttä kurkkua skotlantilaista kansanlaulua.
- No, kultaseni, pidätkö serkuistasi? kysyi Plenty-täti, kun ponit olivat kadonneet nurkan taa ja melu vähitellen hiljeni.
- Aika lailla, mutta Febestä minä kuitenkinpidän enemmän.
Kuullessaan vastauksen Plenty-täti väänteli epätoivoissaan käsiään ja mennä lyllersi kertomaan Peace-siskolle, ettei hän oppisi koskaan ymmärtämään tuota tyttöä ja siksi oli suuri onni, että Alec pian vapauttaisi heidät vastuusta.
Uupuneena iltapäivän epätavallisista ponnistuksista Rose painautui
sohvan nurkkaan lepäämään ja miettimään poikien yllätystä. Eipä hän osannut aavistaa, että juuri hän saisi tietää sen ensimmäisenä.
Siinä aprikoidessaan hän nukahti ja näki unta, että oli taas kotona omassa pienessä sängyssään. Hän oli havahtuvinaan ja näkevinään isän kumartuvan vuoteen yli ja kuuli hänen sanovan: "Oma pikku Roseni", ja hän vastasi: "Sinäkö, isä!" Ja isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Niin ihana ja todellinen tämä uni oli, että hän heräsi ilosta huudahtaen ja huomasi olevansa päivettyneen parrakkaan miehen sylissä. Tämä puristi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi niin isän äänellä, että Rose luottavasti painautui lähemmäksi häntä:
- Tämä on siis minun pieni tyttöni, ja minä olen sinun setäsi Alec.
Kun Rose seuraavana aamuna heräsi, hän ei ollut varma oliko edellisiltainen todella tapahtunut vai oliko hän nähnyt vain unta. Niinpä hän ei voinut nukkua enää hetkeäkään vaan hypähti vuoteesta ja puki päälleen, vaikka olikin tuntia aikaisempaa kuin tavallisesti hänen noustessaan. Rosen piti välttämättä päästä katsomaan, olivatko matkalaukut ja -arkut tosiaan eteisessä. Hämärästi hän muisti, että oli kompastunut niihin tullessaan illalla huoneeseensa. Hänet oli sedästä huolimatta lähetetty levolle tavalliseen aikaan, sillä tädit halusivat jutella kolmisin rakkaimman veljenpoikansa kanssa.
Aurinko paistoi ihanasti, ja Rose avasi oven parvekkeelle hengittääkseen raikasta keväistä meri-ilmaa. Hän nojasi parvekkeen kaiteeseen seuraten silmillään Varhaista lintua, joka sieppasi matosen ja mietti, mahtaisiko pitää Alec-sedästä. Rose näki miehen loikkaavan puutarha-aidan yli ja tulevan vihellellen käytävää pitkin. Ensin hän luuli tulijaa joksikin tunkeilijaksi, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi, että Alec-setä siinä palasi varhaiselta aamu-uinniltaan.
Illalla hän oli tuskin uskaltanut vilkaista setään, sillä joka kerta yrittäessään hän näki sinisen, terävän silmäparin katselevan häntä. Mutta nyt hän saattoi tuijottaa mielin määrin, kun setä pysähtyi ja silmäili ympärilleen kuin iloissaan siitä, että oli taas vanhassa tutussa paikassa.
Alec-setä oli ruskeaksi ahavoitunut, leveäharteinen ja vilkasliikkeinen mies, ja koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa, kun hän tuli sinisessä puvussaan avopäin, ravistellen kiharaista tukkaansa kuin kuiville noussut koira. Hänessä oli lujuutta, josta Rose piti, vaikka hän ei voinut sen tarkemmin eritellä tunnettaan. Hän myönsi huojentuneena itselleen, että luultavasti hän pitäisi Alec-sedästä, vaikka tämä näyttikin melkoisen omatahtoiselta, ja juuri hänen miettiessään tätä Alec-setä kohotti katseensa kukkivaan kastanjaan ja huomasi pienen pään ja kaksi silmää, jotka kiinteästi tarkastelivat häntä. Hän huiskautti Roselle ja tokaisi hilpeästi:
- Oletpa sinä varhain kannella, veljentytär.
- Minun täytyi nousta katsomaan oletko sinä todella tullut.
- Niinkö? No, tule sitten tänne, että saadaan asia selväksi.
- En minä saa tulla ulos ennen aamiaista.
- Etkö! tuhahti setä hartioitaan kohauttaen. - No, minä tulensitten tervehdyskäynnille. Ja hän tarttui Rosen ihmeeksi takakuistin pylvääseen, kiipesi reisimällä katolle, asteli sen poikki ja heittäytyen sieltä parvekkeen kaiteelle kysyi:
- Pelkäättekö te vielä minua, neitiseni?
Rose oli niin hämillään, ettei osannut sanoa mitään, hymyili vain mennessään setäänsä vastaan.
- Kuinka minun tyttöni voi tänä aamuna? setä kysyi ottaen pienen kylmän käden isojen lämpimien kämmentensä väliin.
- Kiitos, aika hyvin.
- Mutta sinun pitäisi voida oikein hyvin. Mikset sano niin?
- Päätäni särkee ja minua väsyttää aina aamulla.
- Etkö sinä nuku kunnolla?
- Valvon tavallisesti kauan vuoteessa ja sitten näen niin kauheasti unia, ettei nukkuminen paljonkaan virkistä.
- Mitä sinä teet päivisin?
- Minä luen ja ompelen vähän, joskus nukahdan hetken tai istun tädin luona.
- Etkö sinä ollenkaan juoksentele ulkona, ratsasta tai tee talousaskareita?
- Plenty-täti sanoo, että minä olen liian heikko kestämään ponnistuksia.
Joskus käyn ajelemassa tädin kanssa, mutta ei se ole hauskaa.
- Ei ole ihmekään, Alec-setä tuhahti puoliääneen ja lisäsi
nopeasti:
- Onko sinulla ikäistäsi seuraa?
- Annabel Bliss oli vähän aikaa, mutta hän oli sellainen tylsimys, etten voinut sietää häntä. Pojat kävivät eilen täällä ja minusta he olivat mukavia - mutta enhän minä tietenkään voi ruveta telmimään heidän kanssaan.
- Mikset?
- Minä olen liian iso sellaiseen.
- Päinvastoin. Poikien reippaat puuhat tekevät sinulle oikein hyvää, sillä sinä taidat olla aika lellikki. Serkkusi ovat kunnon poikia, ja lähivuosina joudut olemaan paljon heidän kanssaan, siksi on parasta, että teistä tulee saman tien ystävät. Minä koetan kyllä etsiä seuraksesi tyttöjäkin, jos vain löydän jonkun, jota ei ole kasvatettu piloille.
- Febe on aivan varmasti järkevä tyttö, ja minä pidän hänestä, vaikken ole nähnyt häntä kuin yhden kerran! Rose huudahti yhtäkkiä innostuen.
- Ja kuka tämä Febe on, saanko kysyä?
Rose kertoi vilkkaasti mitä tiesi, ja Alec-sedän huulilla karehti hymy, vaikka hänen silmänsä olivat vakavat, kun hän katseli edessään olevia kasvoja.
- Hauskaa että olet mieleltäsi demokraattinen, mutta sittenkään en voi ihan ymmärtää, miksi sinua miellyttää juuri tämä köyhäintalosta tullut nuori neiti.
- Naura vain jos haluat, mutta minä pidän hänestä. En tiedä miksi. Hän näyttää vain hirveän iloiselta ja ahkeralta ja laulaa kauniisti ja on niin vahva, että jaksaa pestä ja lakaista, eivätkä häntä vaivaa mitkään huolet, luetteli Rose koettaen keksiä järkeviä selityksiä mieltymykselleen.
- Mitä sinä hänen huolistaan tiedät?
- No, kun minä kerroin hänelle omistani ja kysyin, onko hänelläkin suruja, hän vastasi: "Ei, minä tahtoisin vain käydä koulua, ja kouluun minä vielä kerran menenkin."
- Hän ei siis pidä huolen aiheena turvattomuutta, köyhyyttä tai kovaa työtä? Urhea tyttö, häneen minäkin tahdon tutustua. Alec-setä nyökäytti
hyväksyvästi päätään, ja se sai Rosen toivomaan, että hänkin olisi ansainnut sedän hyväksymisen.
- Muttamitä huolia sinulla sitten on, lapsi? setä kysyi hetken kuluttua.
- Älä kysy.
- Etkö voi yhtä hyvin kertoa niitä minulle kuin Febelle?
Äänensävy sai Rosen tuntemaan, että olisi parasta puhua suoraan ja ujostelematta, ja siksi hän vastasi punastuen ja käänsi katseensa pois:
- Suurin suruni on, että olen menettänyt rakkaan isäni. Alec-setä kiersi hellästi kätensä Rosen hartioille, painoi hänet rintaansa vasten ja sanoi melkein isän äänellä:
- Sitä surua minä en pysty ottamaan pois, lapsi, mutta koetan tehdä sen sinulle niin keveäksi kuin voin. Entäs muuta?
- Minä olen aina väsynyt ja niin heikko, etten voi koskaan tehdä mitä haluaisin, ja se suututtaa minua, Rose huokasi hieroen epätoivoisesti kivistävää päätään.
- Sen vaivan voi parantaa ja se parannetaan, sanoi setä nyökäyttäen niin päättävästi, että tukka heilahti ja Rose näki harmaita hiuksia ruskeitten seassa.
- Myra-täti sanoo, että minulla on heikko ruumiinrakenne eikä minusta koskaan tulekaan vahvaa, huomautti Rose voipuneesti, ihan kuin olisikin oikeastaan hienoa olla heikko ja surkea.
- Myra-täti on - hm - oivallinen nainen, hänen lempiharrastuksenaan on vain uskoa, että kaikki hoippuvat haudan partaalla. Ja totta totisesti, hän taitaa olla melkein loukkaantunut, jolleivät ihmiset tottele häntä ja ryömi hautaan! Mutta odotahan, me näytämme hänelle ruumiinrakennetta niin että tuntuu. Myra-täti saa vielä todeta, kuinka pienistä kalpeista aaveista tulee punaposkisia, vahvoja tyttöjä. Se on minun ammattini, kuten tiedät, setä lisäsi levollisemmin, sillä hänen kiivautensa oli melkein pelästyttänyt Rosen.
- Olin ihan unohtanut, että olet lääkäri. Se on hauskaa, sillä tahtoisin tulla terveeksi, jos et vain määrää minulle kauhean paljon lääkkeitä. Minä olen juonut niitä litrakaupalla, eivätkä ne kuitenkaan auta.
Puhuessaan Rose osoitti ikkunan vieressä olevaa pientä pöytää, jossa oli rykelmä kaikenlaisia pulloja.
- Ai, katsopas! Nytpä nähdään, mitä vahinkoa nuo siunatut naiset ovat saaneet aikaan.
Alec-setä kurkotti pullon toisensa jälkeen ja asetti ne riviin leveälle kaiteelle. Huolellisesti hän tarkasti jokaista erikseen, hymyili muutamille, rypisti otsaansa toisille ja sanoi pannessaan pois viimeisen pullon: - Nyt saat nähdä parhaan tavan, miten tätä sekasotkua on nautittava. Ja vilauksessa hän lennätti pullot maahan kukkapenkin laitaan.
- Mitä Plenty-täti nyt sanoo? Ja Myra-täti varmasti suuttuu, sillä hän lähetti niistä suurimman osan! nuhteli Rose kauhuissaan ja samalla ihastuneena.
- Sinä olet nyt minun potilaani, ja minä vastaan kaikesta. Minun reseptini taitavatkin tepsiä mainiosti, sillä näytät jo nyt virkeämmältä, Alec-setä sanoi niin hilpeästi, että Rosen täytyi nauraa, vaikka hän vastasikin nenäkkäästi:
- Entä jos en välitä sinun lääkkeistäsi enempää kuin näistä vaan heitän ne pellolle. Mitäs siitä sanot?
- Jos minä määrään sinulle tuollaisia sotkuja, saat heittää ne pois heti kun haluat. Mikäs on seuraava huolesi?
- Älä viitsi kysyä enää.
- Mutta kuinka minä voin auttaa sinua, ellen saa tietää? Huoli numero kolme, ole hyvä.- On tietysti kauhean väärin, mutta toivon joskus, ettei minulla olisi ihan niin monta tätiä. He ovat kilttejä ja minä tahtoisin tehdä heille mieliksi; mutta he ovat kaikki niin erilaisia, että tuntuu joskus kuin he tahtoisivat repiä minut kappaleiksi, koetti Rose selittää, sillä hän tunsi olevansa kuin eksynyt kananpoika, jota kuusi kanaa koetti kilvan houkutella luokseen.
Alec-setä heitti päätään taaksepäin ja nauroi kuin nuori poika, sillä hän voi mainiosti kuvitella, miten kelpo naiset olivat tarttuneet airoon ja koettivat soutaa jokainen omaan suuntaansa. Ei ihme, että Rose-paran pää oli aivan pyörällä.
- Nyt onkin aika setien tarttua ruoriin; katsotaanpa miten se sopii sinun ruumiinrakenteellesi. Minä aion tästä alkaen pitää omin päin huolta sinusta enkä kuuntele kenenkään neuvoja, ellen nimenomaan pyydä niitä. Muulla tavoin ei tässä laivassa synny järjestystä, ja minähän olen nyt sen kippari, ainakin toistaiseksi. Entä seuraava huoli?
Mutta Rose takelsi ja lehahti niin punaiseksi, että setä arvasi mistä oli kysymys.
- En tosiaankaan voi sanoa sitä. Se olisi epäkohteliasta, ja sitä paitsi minusta ihan tuntuu, ettei sitä enää olekaan.