voitu ratkaista; mutta perille tultua huomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.
Tämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei kolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.
Huhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva Scotia 13 1/2 solmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri oli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.
Kellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa päivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan peräosassa.
Scotia itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin esine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan. Täräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen huomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!" Aluksi matkustajat kovasti säikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan heitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään tukevaseinäiseen osastoon voi Scotia helposti kestää vuodon jossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni sen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan laivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet eivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti sammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja muuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta. Muutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon, lähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt tukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa. Kolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta Liverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.
Insinöörit kävivät tutkimaan Scotiaa, joka oli nostettu kuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi metriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen kolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa rautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä talttaa tai peltisaksia käytetty.
Tällainen oli viimeksi sattunut tosiasia, joka kuohutti vielä kerran yleisön mieliä. Siitä asti kaikki muulla tavoin selittämättömät merionnettomuudet pantiin tuon salaperäisen merihirviön syyksi. Eikä niiden lukumäärä ollutkaan vähäinen, sillä 3,000 niinä vuosina Lloydille[3] ilmotetusta haaksirikkoutuneesta aluksesta oli kokonaista 200 hävinnyt tietymättömiin, jättämättä jälkeä tahi loppumainetta
itsestään!
"Hirviön" ansioksi nyt siis, syystä tai syyttä, pantiin niiden perikato, ja sen takia tuli laivaliike eri maanosien välillä yhä vaarallisemmaksi. Yleinen mielipide vaati jyrkästi, että valtameret viivyttelemättä ja mihin hintaan hyvänsä vapautettaisiin mokomasta kamalasta valaasta.
Myötä ja vastaan.
Juuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta Nebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin Luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan hallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi kuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun lopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt palata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri lajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani, saapui sanoma Scotiaa kohdanneesta onnettomuudesta.
Minä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko muuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki Europan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä,kykenemättä siltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti minua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään varmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut epäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä - epäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa Scotian haavaan.
New Yorkiin saapuessani oli kiista kiihkeimmillään. Oltiin jo luovuttu olettamasta mitään uiskentelevaa luotoa tai luoksepääsemätöntä hiekkasärkkää, joihin vähemmän arvostelukykyiset mielet olivat turvautuneet. Sillä kuinka voikaan mokoma hiekkasärkkä muutella niin hämmästyttävän nopeasti asemaansa - silloinhan olisi sillä pitänyt olla valtava höyrykoneisto uumenissaan!
Samasta syystä täytyi hyljätä ajatus suunnattoman, merenselällä uiskentelevan laivanhylyn olemassaolosta.
Jäljelle jäi siten vain kaksi mahdollista ratkaisua, jotka kumpikin saivat kiihkeää kannatusta: toinen puolue uskoi suunnattoman merihirviön olemassaoloon, toinen jälleen pani luottamuksensa Valtasella liikuntakyvyllä varustettuun vedenalaiseen alukseen.
Mutta jälkimmäistä olettamusta - vaikka se muutoin tuntuikin hyväksyttävältä - vastustivat kaikki sekä vanhassa että uudessa maailmassa tehdyt tiedustelut. Sillä aivan uskomattomalta näytti, että kellään yksityishenkilöllä olisi moinen konehirviö käytettävänään. Missä, milloin ja miten sellainen olisi rakennettu? Ja mitenkäpä sen suunnittelu ja rakentaminen olisi voinut pysyä salassa? Sen sijaan voi jonkun maan hallituksella kyllä olla sellainen mokoma hallussaan. Ja näinä onnettomina aikoina, jolloin ihmisäly on lisäämistään lisännyt sota-aseiden tuhoavaisuutta, oli minkä valtion hyvänsä mahdollista toisten tietämättä rakentaa sellainen hirvittävä hävityskone. Takaaladattavia kiväärejä seurasivat torpeedot ja torpeedoja vedenalaiset alukset, ja niitä - yleinen väsymys. Ainakin toivon niin.
Mutta tämäkin olettamus raukesi hallitusten yhteisen jyrkän eittämisen edessä. Kun yleiset edut olivat kysymyksessä ja meriliikenne vaarassa, niin täytyi uskoa niiden vakuutusten vilpittömyyttä. Mutta miten sitten selittää se seikka, että tämän vedenalaisen aluksen rakentaminen olisi voinut välttää tuhatsilmäistä yleistä huomiota? Yksityishenkilölle sellaisen salaisuuden säilyttäminen olisi ollut melko vaikeata - mille valtiolle hyvänsä, jonka kaikkia toimia valvovat mahtavat kilpailijat, varmasti mahdotonta.
Tarkoin tiedusteltua asiaa Englannista, Ranskasta, Venäjältä, Saksasta, Espanjasta, Italiasta, Amerikasta, jopa Turkistakin, hyljättiin lopulta koko olettamus vedenalaisen sotalaivan olemassaolosta.
New Yorkiin saavuttuani useat henkilöt kunnioittivat minua tiedustelemalla mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin näet Ranskassa julkaissut kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen nimeltä "Suurten vedenalaisten luotojen salaisuudet". Tämä tieteellisessä maailmassa suosiollisesti vastaanotettu kirja takasi minulle erikoistuntijan maineen tuon luonnonhistorian hämärän haaran alalla. Minua vaadittiin nyt tilille riitakysymyksessä. Rajoituin antamaan ylimalkaisen kieltoperäisen selityksen. Mutta pian huomasin joutuneeni loukkoon, josta en päässyt yli enkä ympäri. Olin pakotettu lausumaan selvän ja seikkaperäisen mielipiteeni, kun "Korkea-arvoinen"[4] Pierre Aronnax, Pariisin museon professori kutsuttiin New York Heraldin toimitusneuvoston eteen. Siitä en enää mihinkään päässyt. Minä kääntelin, venytin ja puristin kysymystä joka taholle, käsitellen sitä niinhyvin valtiolliselta kuin tieteelliseltä kannalta. Kas tässä otteita huolellisesti kokoonpanemastani kirjoituksesta, jonka julkaisin
mainitussa lehdessä huhtikuun 30 päivänä:
"Tarkoin tutkittua itsekutakin eri olettamusta ja hyljättyä kaikki toiset luulottelut, jää jälelle ainoaksi välttämättömäksi otaksumaksi: myöntää todeksi suunnattoman suuren, valtavavoimaisen merieläimen olemassaolo.
"Valtamerten suuret syvyydet ovat vielä kokonaan tuntemattomat meille. Luotauslanka ei niihin ulotu. Mitä noissa etäisissä syvyyksissä tapahtuu - mitä olentoja niissä elää tai voi elää, minkälainen niiden kokoonpano ja elimistö on - siitä kaikesta voimme tehdä tuskin otaksumiakaan. Mutta minun käsiteltäväkseni annetunarvoituksen ratkaisu on omiaan rajoittamaan tämän umpikujan laajuutta ja muotoa. Me joko tunnemme kaikki taivaankappaleellamme asuvien olioiden lajit tahi emme tunne niitä. Jollemme tunne kaikkia - jos luonnolla on meihin nähden vielä salaisuuksia merieläimistön joukossa, niin on tutkivalle järjelle sangen helppo olettaa uusia vielä tuntemattomia kaloja tai valaita tahi vallan uusia eläinluokkiakin, joiden elimistö on sovitettu oleskelua varten luotauslangan tapaamattomissa syvyyksissä ja joita jokin tavaton syy jolloinkin pitkien väliaikojen perästä nostattaa valtameren pintaosiin.
"Jos taas tunnemme kaikki elävät oliot, niin on meidän etsittävä kyseessäoleva eläin jo luokittelemiemme merieläinten joukosta; ja siinä tapauksessa minä olisin taipuvainen olettamaan otusta jättiläiskokoiseksi miekkavalaaksi.
"Tavallinen miekkavalas eli meren yksisarvinen kasvaa usein kahdenkymmenen metrin pituiseksi. Jatkakaa sen pituus viisi- tai kymmenkertaiseksi, kertokaa sen voima samassa suhteessa ja pitentäkää sen hyökkäysasetta, niin saatte kyseessäolevan eläimen. Sillä on silloin päälle sadan metrin pituus, joksi Atlannilla huomanneet laivat sen laskivatkin, ase jolla voi puhkaista Scotian tapaisen aluksen pohjan, ja voima kyllin suuri tätä asetta käyttääkseen.
"Miekkavalaalla on tosiaankin aseena eräänlainen norsunluinen miekka eli pertuska, käyttääksemme eräitten luonnontutkijani lauselmaa. Tämän teräluulla on teräksen kovuus. Näitä miekkoja on väliin tavattu katkenneina tavallisten valaiden ruumiista, sillä niitä on yksisarvinen ahnas hätyyttelemään. Toisia on melkoisella vaivalla kiskottu ulos laivain pohjista, joita ne ovat lävistäneet yhtä helposti kuin pora lautaa. Pariisin yliopiston lääkeopillisen tiedekunnan museossa on muuan tällainen hyökkäys- ja puolustusase, joka on yli kaksi metriä pitkä
ja juuresta 37 l/2 sm. läpimitaten.
"No niin - olettakaamme tämä ase kuusi kertaa mahtavammaksi ja eläin kymmentä kertaa isommaksi; antakaamme sille vielä 32 km. nopeus tunnissa, niin jopa selviää meille mikä voima Scotian ynnä muiden laivojen onnettomuuden aiheutti. Siksi kunnes siitä tarkempia tietoja saadaan, olen valmis väittämään että hirviömme on suunnattoman iso meren yksisarvinen, aseena ei mikään pertuska, vaan oikea 'muurinmurrin', kuten panssarifrekateilla, joiden vertainen se samalla vankkuudeltaan ja liikevoimaltaan on. Tällä tapaa siis selitettäköön tuo muuten käsittämätön ilmiö, ainakin siksi kunnes uusien johtopäätösten, näkemien tai kokemien kautta kyetään antamaan siitä parempi selitys, mikä kylläkin saattaa olla mahdollista."
Nämä viime sanat olivat tavallaan pelkuruuden todistus minun puoleltani; mutta minä tahdoin varjella arvoani ja asemaani ranskalaisena professorina enkä antaa liiaksi naurunaihetta amerikkalaisille, jotka nauravat lujaa kun rupeavat nauramaan. Minä säilytin sillä tavalla itselleni pakotien, jos teoriani kerran nurin menisi. Mutta joka tapauksessa olin myöntänyt "hirviön" olemassaolon. Kirjoitustani pohdittiin vilkkaasti, ja se seikka todisti sille annettavan arvoa. Se kokosi ympärilleni aika joukon kannattajia. Esittämäni ratkaisu antoi ainakin täyden vapauden jokaisen mielikuvitukselle. Ihmisäly mielellään piirtelee suurisuuntaisia kuvia yliluonnollisista olioista. Ja olletikin meri on ala jolla se paraiten viihtyy, ainoa elementti missä noita kuviteltuja jättiläisiä(joiden rinnalla maaeläimet sellaiset kuin norsut ja sarvikuonot eivät ole mitään) voidaan luoda tai kehittää oleviksi.
Kaikki liikenne- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä enimmäkseen tältä kannalta, samoin vakuutusyhtiöiden äänenkannattajat, jotka uhkailivat vakuutusmaksujen korotuksilla. Sanalla sanoen, yleinen mielipide oli lausunut päätöksensä. Yhdysvallat astuivat ensimmäisinä taistelutantereella New Yorkissakokoonpantiin meriretkikunta tuota miekkavalasta takaa-ajamaan. Nopeakulkuinen frekattilaiva Abraham Lincoln varustettiin mahdollisimman joutuun sen käytettäväksi. Valtion asehuoneet olivat avoinna sen Päällikölle kommendantti Farragutille, joka kiiruhti asestamaan laivaansa; mutta nyt kävi kuten tavallisesti käy - juuri silloin kun oltiin valmiit käymään hirviön kimppuun, ei se suvainnutkaan näyttäytyä. Kahteen kuukauteen siitä ei kuultu halaistua sanaa. Ei yksikään laiva kohdannut sitä. Näytti aivan kuin olisi tuo yksisarvinen tiennyt, mitä juonia sen turmioksi punottiin. Siitä oli hölytty
niin paljon yksin Atlannin poikki kulkevaa kaapeliakin myöten, että pilkkakirveet väittivät tuon koiranleuvan siepanneen välillä kiini sähkösanomia ja käyttäneen niiden tietoja hyväkseen.
Niin että sittekun frekatti oli varustettu pitkällistä kalastusmatkaa varten ja asestettu mitä pelottavimmilla pyydyksillä, ei kukaan osannut sanoa minne oikeastaan oli kalaan lähdettävä. Kärsimättömyys kasvoi yli äyräittensä, kunnes vihdoinkin heinäkuun 3 päivänä tuli sanoma että eräs San Franciskon laiva matkallaan Kaliforniasta Shanghaihin oli nähnyt otuksen kolme viikkoa aikaisemmin Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tämän uutisen herättämä jännitys oli suunnaton. Laivaan hankittiin tuoreet ruokavarat ja uudet hiilivarastot.
Kolme tuntia ennen Abraham Lincolnin lähtöä Brooklynin satamasta minä sain seuraavan kirjeen:
#/ Herra ARONNAX, Pariisin museon professori.
4:nnen Avenuen Hotelli, New York.
Jos haluatte liittyä Abraham Lincolnin retkikuntaan, niin näkee Yhdysvaltain hallitus mielihyvin Ranskan edustettuna tässä yrityksessä. Kommendantti Farragut tarjoo hytin käytettäväksenne.
Ystävällisin tervehdyksin
teidän J. B. HOBSON, Meriasiain valtiosihteeri. #/
Minä teen päätökseni.
Kolme sekuntia ennen J. B. Hobsonin kirjeen saapumista en ollut ajatellut yksisarvisen takaa-ajoa enempää kuin koillisväylän etsimistä. Kolme sekuntia sen jälkeen kun olin lukenut korkea-arvoisen meriasiain valtiosihteerin kirjeen, tunsin että todellinen kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä oli tuon tuhoisan hirviön metsästys ja sen hävittäminen maan päältä.
Olin juuri palannut väsyttävältä matkalta ja kaipasin lepoa. En halunnut mitään sen mieluummin kuin saada jälleen nähdä isänmaani, ystäväni, pienen asuntoni Jardin des Plantes'issa[5], kaikki rakkaat ja kallisarvoiset kokoelmani. Mutta nyt ei mikään mahti olisi saanut minua
sinne palaamaan. Minä unhotin kaiken muun - väsymyksen, ystävät ja kokoelmat - ja suostuin hetkeäkään epäröimättä Yhdysvaltain hallituksen tarjoukseen.
"Johtavathan kaikki tiet takaisin Ranskaan", ajattelin; "ja toivottavasti tuo yksisarvinen on kyllin kohtelias saattamaan minut Ranskan rannoille. Tyytyköön se vain kauniisti käymään kiikkiin Europan vesillä(minun etuani silmälläpitäen); minä puolestani tyydyn palaamaan kotiin saaliinani puoli metriä sen norsunluista pertuskaa lahjaksi luonnonhistorialliselle museolleni." Todellisuudessa sain lähteä etsimään tätä miekkavalasta Tyynen meren pohjois-osasta, joka sattuu olemaan vallan vastakkaisella pallonpuoliskolla kuin Ranska.
"Conseil!" virkahdin kärsimättömästi.
Conseil oli palvelijani, uskollinen ja nöyrä flaamilaispoika, joka oli seurannut minua kaikilla matkoillani. Minä pidin hänestä ja hän minusta. Hän oli hidas luonteeltaan, johdonmukainen periaatteiltaan, säännöllinen tavoiltaan, yhtä tyven kaikissa elämän koettelemuksissa, kätevä kaikessa ja kykenevä täyttämään jokaisen häneltä vaaditun toimen; ja - vastoin nimeänsä[6] - aivan haluton koskaan neuvoa antamaan, vaikka semmoista häneltä olisi pyydettykin.
Conseil oli seurannut minua kaikkialle minne tiede meitä viimeisten kymmenen vuoden aikana oli kutsunut. Ei hän ollut koskaan valitellut matkan pituutta ja vaivoja, ei koskaan vikuroinut sääliessään matkalaukkujamme, olipa reittimme Kiinaantai Kongoon. Kaiken tämän ohessa hänellä oli hyvä terveys ja vankat lihakset, mutta ei lainkaan hermoja, eikä hänen elämänlaadussaan ollut moitteen sijaa. Tämä kunnon poika oli kolmenkymmenen vuotias, ja hänen ikänsä suhtautui hänen isäntänsä ikään; kuten 15:20.
Mutta Conseililla oli yksi vika: hän oli kursastelevainen aivan ikäviin asti ja minun kanssani puhellessaan väsyttävän tyyni ja passiivinen.
"Conseil", sanoin uudelleen, alkaen kuumeisella kiiruulla tehdä matkavalmistuksiani.
Olin kyllä varma tämän uskollisen pojan alttiudesta. Tavallisesti en koskaan kysynyt häneltä, haluttiko häntä seurata minua matkoillani, vai eikö; mutta tällä kertaa voi retkemme tulla jos kuinkakin pitkäaikaiseksi, eikä vaaroista tulisi olemaan puutetta takaa-ajaessa otusta, joka kykeni puhkaisemaan rautafrekatin yhtä helposti kuin pähkinänkuoren. Olihan tässä arvelemisen aihetta maailman kylmäverisimmällekin miehelle.
"Conseil!" kutsuin kolmannen kerran.
Conseil ilmestyi vihdoinkin.
"Minuako huusitte, isäntä?" hän tiedusteli sisään astuessaan.
"Sinua, poikaseni. Ala sulloa minun matkatavaroitani sekä omiasi laukkuihin. Lähdemme kahden tunnin päästä."
"Hyvä on, isäntä", vastasi Conseil rauhallisesti.
"Elä vitkaile rahtuakaan - mätä mukaan kaikki tarvittavat kapineet, yötakit, paidat ja sukat - mutta laskematta, niin paljon kuin vain saat mahtumaan, ja pidäkin joutua."
"Entäs isännän kokoelmat?" huomautti Conseil.
"Niistä pidämme myöhemmin huolta."
"Mitä - archioterium, hyracotherium, oreodonit, cheropotamus ja kaikki muut linnunpelättimet!"
"Ne jätämme tänne hotelliin, tai saatan antaa käskyn että toimittavat ne Ranskaan."
"Eikös nyt palatakaan Pariisiin?"
"Oh, varmastikin", vastasin vältellen, "teemme vain pienen mutkan."
"Se mutka siis miellyttää isäntää?"
"Ei siitä kannata puhuakaan. Me lähdemme Abraham Lincolnin myötä."
"Miten vain isännälle sopii", vastasi Conseil levollisesti.
"Katsopas nyt, ystäväiseni, kaikki riippuu siitä merihirviöstä - siitä mainiosta miekkavalaasta. Me lähdemme passittamaan sitä pois maailman meristä. Eihän toki kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen 'Suurten vedenalaisten luotojen' kirjoittaja voi pysyä poikessa kommendantti Farragutin retkeltä. Kunniakas matka, mutta vaaroja täynnä! Emme voi edeltäpäin laskea mitä suuntia kuljemmekaan, sillä tämäntapaiset eläimet ovat erittäin oikullisia. Ainakin me saamme kelpo kapteenin, jonka mukana on hyvä matkata."
Sitten istuimme ajurinvaunuihin; tavaramme vietiin hotellista suoraapäätä frekattiin. Minä kiiruhdin laivaan ja kysyin kommendantti Farragutia. Muuan matruuseista saattoi minut takakannelle, missä pian seisoin kasvoista kasvoihin hyvännäköisen meriupseerin kanssa, joka kurotti minulle kätensä.
"Herra Pierre Aronnax?" hän kysyi.
"Sama mies", vastasin; "kommendantti Farragut?"
"Olette tervetullut, professori; hyttinne on valmiina teitä vastaanottamaan."
Kumarsin ja halusin tulla saatetuksi minulle varattuun suojaan.
Abrahan Lincoln oli sopivasti valittu ja hyvin varustettu uutta tehtäväänsä varten. Se oli erittäin nopeakulkuinen frekatti; sen korkeapaineiset höyrykoneet antoivat sille lähes 18 1/2 solmuvälin nopeuden tunnissa - kauniin vauhdin kyllä, mutta sittekin riittämättömän kilpa-ajosille suunnattoman miekkavalaan kanssa.
Frekatin sisäpuoliset varustukset vastasivat sen purjehduskelpoisuutta. Minä olin hyvin tyytyväinen hyttiini, joka sijaitsi peränpuolella ja avautui seurustelusalonkiin.
"Kyllä täällä viihdytään", virkoin Conseilille.
"Yhtä hyvin kuin erakkorapu simpukankuoressa, jos saan niin sanoa", vastasi Conseil.
Jätin hänet purkamaan laukkujamme hytin säiliöihin ja kiipesin takakannelle tarkastamaan lähtövalmistuksia.
Tällä hetkellä kommendantti Farragut juuri käski irroittamaan viimeiset köydet, jotka olivat kiinnittäneet aluksen Brooklynin satamapollareihin. Vajaata neljännestuntia myöhemmin frekatti olisi lähtenyt matkaan ilman minua. Minä olisin menettänyt tilaisuuden olla mukana tällä erinomaisella, miltei yliluonnollisella retkellä, jonka menoakertoessani tiedän monen pudistavan epäilevästi päätänsä.
Mutta kommendantti ei tahtonut kadottaa päivää eikä hetkeäkään päästäkseen purjehtimaan vesillä, joilla otus oli nähty. Hän lähetti noutamaan koneenkäyttäjää.
"Onko täysi höyry koneissa?" hän kysyi.
"On, herra."
"Eteenpäin sitten!" huusi kommendantti.
Brooklynin satama ja koko Itävirran puoleinen osa New Yorkia oli kukkuroillaan katsojia. Kolme eläköön-huutoa kajahti peräkkäin viidestäsadastatuhannesta kurkusta; tuhannet nenäliinat liehuivat katkeamattoman ihmispaljouden päiden päällä hyvästiksi Abraham Lincolnille, siksi kunnes se saapui Hudsonvirran vesille sen pitkäkkäisen niemen kärkeen, jolla New Yorkin kaupunki sijaitsee. Sitten frekatti, seuraten New Jerseyn kaunista, monilukuisten huvilain kattamaa rannikkoa, kulki kahden linnoituksen välistä, jotka tervehtivät sitä
järeimmillä tykeillään. Abraham Lincoln vastasi nostamalla Amerikan lipun kolmesti perämastonsa huippuun; sitten se hiljensi vauhtiaan tullessaan kapeaan, ankkuripoijujen paartamaan kanavaan Sandy Hookin niemen kohdalla ja kaarsi pitkää hiekkarantaa, jolla tuhannet katselijat korottivat sille viimeisen eläköön-huudon. Monilukuinen liuta pikkuhöyryjä, jotka olivat seuranneet frekattia satamasta lähtien, pysyttelihe sen rinnalla ja vanavedessä aina siksi kunnes tultiin majakkalaivan luo, jonka kaksi valoa merkitsee New Yorkin kanavan suuta.
Kellon lyödessä seitsemän laskeutui luotsi veneeseensä ja souti sillä pieneen kuunariin, joka odotteli tyvenen puolella; tulet sytytettiin, potkuri alkoi pyöriä vinhemmin, frekatti sivuutti Long Islandin matalan keltaisen rannikon; ja kello kahdeksan aikaan, kadotettuaan näkyvistään luoteesta välkkyvät Fire Islandin majakkavalkeat, rupesi se täysin höyryin kyntämään Atlannin valtameren tummia vesiä.
Ned Land.
Kommendantti Farragut oli kelpo merimies, täysin kuljettamansa aluksen arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä; hän oli sen sielu. Hän ei epäillytkään hirmuvalaan olemassaoloa eikä hän suvainnut laivassaan siitä kiisteltävän. Hän uskoi sen niinkuin monet uskovat Ilmestyskirjan pedon, ei millään järkisyillä vaan sokealla luottamuksella. Hirviö oli olemassa ja teki tuhojaan, ja hän oli vannonut sen perikadon. Joko tappaisi kommendantti Farragut miekkavalaan, tai tappaisi se hänet. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.
Laivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä. Milloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin ja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja valtameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä vapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen, vaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen pakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko miehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki paloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa kannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin itsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle lupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.
Minäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä havaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain kuulun aluksen mukaan "Argukseksi", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa meistä - Conseil - oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.
Olen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut laivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka laatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta harpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja räjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä takaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia pommeja aina 16 kilometrin päähän.
Abraham Lincoln oli siis joka suhteessa ensiluokkainen valaanpyyntilaiva, ja - mikäoli vielä parempi - sillä oli mukana Ned Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.
Ned Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja tarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan. Kokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan tavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen valaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.
Hän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva, vaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota herättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.
Kanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land muuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran huomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa. Hupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista ranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän oli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua kalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.
Vähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta ynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella lyyrillisellä lennolla - minusta tuntui kuin olisin kuullut kanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.
Olen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja vankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah, kunnon
Ned - toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä kauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!
* * * * *
Entä mikä mielipide Ned Landilla oli merihirviöstä? Minun täytyy tunnustaa, ettei hän ollenkaan uskonut yksisarvisen olemassaoloa, jopa aivan vältti siitä puhuakin. Muuanna kauniina iltana - muistaakseni heinäkuun 30 p. eli kolme viikkoa New Yorkista lähdettyämme - otin tämän asian puheeksi hänen kanssaan. Sivuutimme silloin Kap Blancin, viitisenkymmentä kilometriä Patagonian rannikosta, ja Magellanin salmi aukeni 1,000 kilometrin päässä edessämme. Vähemmän kuin viikon perästä jo kynsisimme Tyynen valtameren vesiä.
Takakannella istuen olimme Ned Landin kanssa Pakinoineet kaikenlaisista asioista, tähystellen meren salaperäiselle aavikolle, jonka suuret syvyydet vielä tähän aikaan olivat kaikille tuntemattomat. Minä tietystikin pian johdin puheen jättivalaaseen ja punnitsin yrityksemme onnistumista tai onnistumattomuutta. Mutta kun Ned Land vain istui ja kuunteli puuttumatta lainkaan puheeseen, kävin jo kiivaammin hänen kimppuunsa.
"Kuinkas on, Ned", sanoin, "onko mahdollista ettette vieläkään taivu uskomaan tuon valaan olemassaoloa? Onko teillä edes järkeviä syitä ollaksenne niin kovakorvainen?"
Harpuunamestari katseli minua hetkisen, siveli sitten leveää otsaansa kuin ajatuksiaan kooten ja virkkoi vihdoin:
"Eiköpähän noita lie."
"No mutta, Ned, te joka ammatiltanne olette valaanpyytäjä ja olette tutustunut kaikkiin suuriin meri-imettäväisiin - te jonka mielikuvituksen pitäisi varsin helposti omaksua ajatus tuollaisesta suunnattomasta valaasta - teidän toki tulisi olla viimeinen epäilemään sen olemassaoloa!"
"Etteköhän vain pety siinä, professori", vastasi Ned. "Myönnän että tavallinen miekkonen saattaa uskoa pyrstötähtien tuottavan turmiota tahi muinaisaikain eläinhirviöitä asuvan maan keskipisteessä, mutta eivät ainakaan tähtientutkijat eivätkä geoloogit usko mokomaa pölyä. Olen minäkin ammatissani ajellut takaa sangen monia valaita, keihästänyt useita ja tappanutmoniaita; mutta miten väkeviä ja vankkavarusteisia ne ovat olleetkin, eivät ne sentään koskaan ole kyenneet pyrstöllään eikä hampaillaan särkemään höyrylaivan
rautalevyjä."
"Mutta onhan kuultu miekkavalaiden lävistäneen laivain pohjia vallan puhki."
"Niin, puulaivojen pohjia, miksikäs ei", vastasi kanadalainen; "mutta itse en ole sellaistakaan kummaa nähnyt enkä kokenut. Joka tapauksessa, tahi siksi kunnes toisin näen, kiellän valaiden tai minkä vietävän yksisarvisen hyvänsä saavan semmoista hävitystä aikaan kuin te väitätte."
"No niin, hyvä Ned, minä puolestani uudistan väitteeni nojautuen tosiasiain logiikkaan. Uskon löytyväksi suunnattoman ison imettäväisen, joka kuuluu samaan luurankoisten luokkaan kuin valaat, kaskelotit ja pyöriäiset ja jolla on aseena väkevällä iskuvoimalla varustettu sarvi."
"Höröntöröä!" murahti valaanpyytäjä, pudistellen uskomattomana päätänsä.
"Ja huomatkaapas vielä muuan seikka, arvoisa Kanadan mies", jatkoin todisteluani. "Jos sellainen eläinlaji on olemassa, jos se elää ja liikkuu mittaamattomissa merensyvyyksissä, niin täytyy sillä olla kerrassaan ihmeteltävän vankka ruumiinrakenne."
"Mitenkä niin?"
"Siksi ettei se muuten voisikaan kestää vesipaljouden suunnatonta painetta. Katsokaahan vain! Tiedämme ensiksikin ilmakehän paineen vastaavan noin 10 metrin korkuisen vesimäärän painoa. Mereen sukeltaessanne on ruumiistanne pusertamassa yhtä monen ilmakehän paine kuin on vettä kymmeniä metriä ruumiinne yläpuolella; eli tarkemmin sanoen 10 metrin syvyydellä on veden paine 1,04 kg ruumiinpintanne joka neliösentimetriä kohti. 100 metrin syvyydessä vedenpaine vastaa 10 ilmakehän painetta eli atmosfeeria, 1,000 metrin syvyydessä 100 atmosfeeria ja 10,000 metrin eli peninkulman syvyydessä 1,000 atmosfeeria. Mutta tiedättekö edes kuinka monta neliösentimetriä ruumiinne pinnalla on, kelpo Nedini?"
"Ei ole aavistustakaan, herra Aronnax."
"Noin 40,000. Ja kun ilmakehänpaine todellisuudessa on 1,04 kg neliösentimetriä kohti, niin on koko ruumistanne pusertava paine jonkun verran yli 40,000 kg."
"Ilman että tunnen sitä?"
"Ilman että lainkaan sitä tunnette. Se seikka, ettette tyyten muserru
moisessa puristuksessa, johtuu siitä että ilma tunkeutuu ruumiinne sisäpuolelle ja pusertaa samalla voimalla vastaan. Mutta vedessä on asianlaita toisin."
"Ahaa, jopa ymmärrän", virkkoi Ned kuunnellen minua tarkkaavammin; "vesi ympäröi minua joka puolelta, mutta ei pääse tunkeutumaan ruumiini sisään."
"Aivan niin, Ned. Käsitätte siis, että ollessanne 10 metriä vedenpinnan alla vesi pusertaa teitä yli 40,000 kg paineella, 100 metrin syvyydessä kymmenen kertaa voimakkaammin, ja vihdoin peninkulman syvyydellä - jos siellä voisitte oleskella - aina 40,000,000 kg paineella. Kävisittepä siellä aika latuskaiseksi, Ned parka!"
"Hitto kanss'!" huudahti harpuunamestari.
"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa syvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama sata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka ruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien miljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston ja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka kestääkseen moista puristusta."
"Jo totta maar!" myönsi Ned Land. "Täytyyhän niiden kylkien olla rakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit."
"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus porhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan laivanpohjalle."
"Niin justiin - kai, kai - ehkäpä", päästeli kanadalainen, tosin pahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana peräänantamaan.
"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?"
"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että jostuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden olla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut."
"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on selitettävä Scotian onnettomuus?"
Turha etsintä.
Pitkään aikaan ei Abraham Lincolnin matkalla sattunut mitään merkillistä, jollei ota lukuun sitä että Ned Land sai jolloinkin näyttää ihmeellistä taitoaan valaanpyytäjänä.
Heinäkuun 6 p. kierrettiin Amerikan mantereen viimeinen kolkka, tuo yksinäinen kalliosaari jolle hollantilaiset merenkulkijat kotikaupunkinsa mukaan ovat antaneet nimen Kap Horn. Ja sitten tultiin Tyyneen valtamereen, jossa yksisarvisen etsintä vasta oikein todesta alkoi. Yötä päivää pidimme laivalla silmät seljällään, kunnes olimme vähällä tulla sokeiksi; kiikarit käännettiin kaikille ilmansuunnille, mutta mitään ei vain näkynyt.
Heinäkuun 20 p. kuljettiin uudelleen Kauriin kääntöpiirin yli ja viikkoa myöhemmin päiväntasaajan yli 110:nnen meridianin kohdalla. Tyynen valtameren keskiosat tutkittiin, käytiin läpi Amerikan ynnä Kiinan ja Jaapanin rannikot ja risteiltiin viimein valtameren pohjoisosassa, jostapäin viime tiedot hirviön näyttäytymisestä olivat tulleet juuri ennen matkallelähtöämme. Mutta mitään muuta ei saatu näkyviin kuin valtaisia parvia tavallisia valaita, jotka suihkuttivat ilmaan vesipatsaita ja pieksivät pyrstöillään meren pintaa niin että se näytti kiehuvan.
Tämä tulokseton etsintä rupesi jo tympäisemään laivaväen mieliä. Tosin ei mitään kapinaa syntynyt niinkuin Kolumbuksen ensimmäisellä retkellä; mutta päällystön antamia käskyjä noudatettiin yhä vastahakoisemmin, tavalliset toimet suoritettiin väsyneesti ja nuristen, eikä tuo luvattu palkkiokaan enää jaksanut kannustaa mieliä.
Vihdoin esitettiin kommendantti Farragutille, että luovuttaisiin koko joutavasta jahdista. Kuten aikoinaan Amerikan löytäjä, pyysi hänkin silloin maittamaan mieltä vielä kolmen päivän ajan; jollei niitten kuluessa hirviötä huomattu, palattaisiin Europan vesille.
Kaksi päivää meni ilman että mitään näyttäytyi; laiva keinuili kulkien puolella höyryllä. Alkoi viimeinen odotusyö, ja jollei seuraavana päivänä marraskuun 5 p., ennen kello 12 päivällä mitään tapahtunut, oli kommendantti Farragut lupauksensa mukaan velvollinen kääntämään laivan keulan etelää kohti.
Frekatti oli silloin 31°15' pohjoisella leveys- ja 136°42' itäisellä pituusasteella. Jaapanin rannikko oli jossakin 300 km. päässä lännessä päin. Kello oli lyönyt 8 iltasella, yö oli laskeutumassa hämärineen. Isot pilviröykkiöt peittivät kuun sen ensi neljänneksessä. Meri aaltoili rauhallisesti keulan edessä.
Minä nojausin etukannen reunaverkkoa vastaan. Conseil seisoi vieressäni tuijotellen jäykästi eteensä. Matruusit kiipeilivät nuorissa ja köysitikkaissa ja tähystelivät taivaanrantaa, joka tummenemistaan tummeni. Upseerit käyttivät yökiikareitaan sakenevassa pimeydessä; välistä lankesi kahden hajoavan pilven lomasta kuun kimallus valtameren pinnalle kuten salamanvälähdys, sitten heti jälleen kadotakseen.
Conseilia katsellessani luulin hänessä huomaavani jo hiukkasen yleistä jännitystä. Ehkäpä hänenkin tyynet hermonsa nyt ensi kertaa värähtelivät uteliaan odotuksen tunteesta.
"Kuulehan, Conseil", lausuin, "nyt on sinulla viimeinen tilaisuus täyttää taskusi kahdellatuhannella dollarilla."
"Luvalla sanoen, isäntä", hän vastasi, "minä en niitä ole koskaan pyydystellytkään; ja vaikka Yhdysvaltain hallitus olisi luvannut satatuhattakin kilisevää, niin ei se olisi siitä penninkään vertaa köyhtynyt."
"Oikeassa taidat olla, Conseil. Hullu yritys tämä kaikesta päättäen on alusta loppuun, ja liian helposti me siihen sotkeuduimme. Aivan hukkaan mennyttä aikaa, aivan hyödytöntä hyörinää! Olisimme olleet kotona Ranskassa jo puoli vuotta sitten."
"Niin, kotona pienessä työhuoneessanne, isäntä", säestiConseil osaaottavaisesti, "ja minä olisin jo järjestänyt kaikki kivennäisenne museossa."
"Aivan niin, Conseil. Ja pelkäänpä että kaikkien harmiemme palkaksi saamme yleisen naurun osaksemme."
"Syytäkin on pelätä", myönsi Conseil. "Kun on kerran hankkinut itselleen sellaisen oppineen maineen kuin isäntä, niin luvalla sanoen ei pitäisi antautua alttiiksi..."
Conseil ei saanut jatkaa rangaistussaarnaansa loppuun. Yleisen hiljaisuuden katkaisi äkkiä tuima ääni. Ned Land se oli, joka kiljaisi:
"Katsokaa tuonne! Tuolla se on se etsimämme otus - ylähangan puolella!"
Täydellä höyryllä.
Tämän huudon kuullessaan koko laivan miehistö säntäsi
valaanpyytäjää kohti, - siinä päällikkö, upseerit, alipäällystö, matruusit ja laivapojat yhdessä mylläkässä; jättivätpä koneenkäyttäjätkin koneensa ja lämmittäjät hiiliaitionsa.
Pysäytyskäsky oli heti annettu, ja frekatti keinuili eteenpäin vain omalla tenhottomuudellaan. Pimeys oli jo niin sakea, että ihmettelin itsekseni mitä kanadalaisenkaan kotkansilmä sen keskeltä oli voinut keksiä. Sydämmeni tykytti siitä huolimatta rajusti. Mutta Ned Land ei ollut sittekään erehtynyt, ja me huomasimme pian kaikki hänen osottamansa ilmiön. Kahden ankkuritouvinmitan päässä Abraham Lincolnista, ylähangan puolella, näytti meri olevan tykkänään valaistu. Se ei ollut mitään tavallista fosforikimallusta. Valoilmiö kohosi jonkun verran vedenpinnasta ja kajasti ympärilleen sangen väkevätä, selittämätöntä hohdetta. Sen synnyttäjänä täytyi olla jokin suuri heijastaja. Valopiiri ulottui merelle suunnattoman laajana, pitkäkkäisenä soikiona, keskustassa olevan valolähteen lähettämien säteiden asteettain heikentyessä soikion reunoille päin.
"Se on vain fosforoivain hiukkasten yhteensattumista", huusi muuan upseereista.
"Eipä olekaan, herrani", vastasin. "Eivät maneetit eikä likoeläimet koskaan synnytä noin väkevää valoa. Sen täytyy ehdottomasti olla sähköistä laadultaan. Ja katsokaas - sehän liikkuu! Se liikkuu eteenpäin, taapäin, se kääntyy suoraan meitä kohti!"
Yhteinen huudahdus kajahti frekatista.
"Hiljaa!" komensi päällikkö. "Peräsin vasempaan, koneet takaperin!"
Höyry puhkusi kylkireijistä, ja vasemmalle kääntyen piirsi
Abraham
Lincoln puoliympyrän.
"Peräsin tiukasti oikeaan! Eteenpäin!" huusi kapteeni.
Käskyt suoritettiin nopeasti, ja frekatti alkoi vinhaa vauhtia kulkea palavasta valosta poispäin.
Minä erehdyin. Laiva koetti kyllä parhaansa poistuessaan sen lähettyviltä, mutta yliluonnollinen ilmiö lähestyi sitä vauhdilla, joka oli sen nopeutta kahta vertaa suurempi.
Me haukoimme henkeämme. Ällistys pikemminkin kuin pelko saattoi meidät hervottomiksi. "Eläin" saavutti meitä saavuttamistaan, hyppien aallonharjalta toiselle. Se pyörsi frekatin ympäri, tämän kulkiessa 14